Elektronisesta musiikista 1960-luvulta eteenpäin

Tänään tutustutaan 1960-luvulla syntyneen elektronisen musiikin vaiheisiin ja sen vaikutukseen

modernistiseen taidemusiikkiin.

Kuvittele istuvasi konserttisalissa. Olet maksanut sinne lipun ja istut siellä muiden konserttivieraiden seassa, katse suunnattuna lavalle. Siellä nököttää kaksi isoa kaiutinta, ei mitään muuta.
Konsertti alkaa. Ei muusikoita lavalla, ainoastaan ne kaksi kaiutinta, joista kuuluu musiikkia:

Mitä tapahtuu? Taputatko kaiuttimille? Tilanteesta puuttuu muusikoiden ja konserttivieraiden välinen vuorovaikutus; alentaako tämä musiikkitallenteen esittämisen arvoa? Entä jos menet elokuvateatteriin

- katsothan sielläkin tallennetta.

Elektronisen musiikin synty...

Äänisynteesejä (sähköisesti tuotettuja ääniä) ryhdyttiin luomaan 1950-luvulla Kölnissä, tekniikan kehityttyä
niin, että tämä oli mahdollista. Elektronisen musiikin luomisessa käytettiin myös konkreettisen musiikin (musique concrete) mahdollisuuksia - tämä tarkoittaa sitä, että käytettiin valmiita tallenteita tai pätkiä äänitteistä. Voidaan siis ajatella, että perusta sämpläämiselle (sampling) keksittiin.

Elektroakustisen musiikin piirteiksi syntyi teknologialähtöinen työskentely ja luonne äänen välittymisestä ensisijaisesti kaiuttimen kautta. Karlheinz Stockhausen (1928-2007) on elektronisen kokeilevan musiikin uraauurtava, kenties tunnetuin säveltäjä, joka hyödynsi elektronisen teknologian uusia musiikin tuottamisen mahdollisuuksia.

Stockhausen studiossa.

 Hän suunnitteli teoksensa huolellisesti ja hyödynsi teoksissaan esimerkiksi panoroinnin mahdollisuuksia (äänet tulevat valituista kaiuttimista, esimerkiksi eri puolilta). 

Musiikin luonne muuttui teknologian kehityksen myötä; säveltäjien ei tarvinnut miettiä enää, että kenelle sävelsi teoksensa - tämä mahdollisti tiettyjen rajoituksien häviämistä. Monet säveltäjät olivat taustaltaan insinöörejä ja monet teokset syntyivätkin yliopistojen studioissa ja radioasemilla.

Elektronisen musiikin yksi mahdollistaja on ollut nauhurin keksiminen vuonna 1935 - sen avulla pystyttiin tallentamaan, muokkaamaan sekä yhdistelemään ääniä leikkaamalla. Myös transistorin keksiminen 1940-luvulla vaikutti. Mark II RCA oli huoneen kokoinen syntetisaattori, jolla pystyttiin luomaan musiikkia.

Mark II RCA

Hieman myöhemmin, 1970-luvun Ranskassa syntyi spektrimusiikki, jonka sävellystekniikka perustui spektrianalyysiin. (spektrianalyysi=taajuusanalyysi)

- Instrumenttisynteesi (soittimen akustisten ominaisuuksien analysointi) mahdollistui. Synteettisten äänten luominen muilla soittimilla saa pää-äänten ja hälyäänien rajan häilyväksi.

Suomessa...

Suomessa termit konkreettinen musiikki ja elektroninen musiikki nähtiin lehdessä ensimmäistä kertaa
vuonna 1955. Stockhausenin tuotantoa kuultiin vuonna 1958 Helsingissä ja Turussa ja se sai hyvän vastaanoton.
Elektroakustisen musiikin tekniikkoja ryhdyttiin käyttämään Suomessa silti hieman viiveellä; vasta 1970-luvun
puolella. Esimerkiksi Sibelius-Akatemialla aloitettiin elektronisen musiikin opetus vuonna 1972. Silloinkin
insinööriopinnoista oli hyötyä, sillä sähkötekniikan ymmärtäminen oli välttämätöntä musiikin luomisen kannalta.
Tästä syntynee ristiriitaiset näkemykset siitä, että onko elektroninen musiikki edes musiikkia - osataanko säveltäjiä
arvostaa, jos heillä ei ole perinteistä muusikon taustaa ja taitoja?

Yleisradion kokeilustudio 1960-1970-lukujen taitteessa.

Suomalaisia säveltäjiä...

Suomen yhden tunnetuimman säveltäjän, Einojuhani Rautavaaran (1928-2016) tuotanto oli tyylillisesti hyvin laaja,
ja hänen sävellystöihinsä mahtui myös elektroniikan hyödyntämistä. Esimerkiksi Cantus arcticus op. 61 (1972) sisältää
konkreettisen elektronisen musiikin hyödyntämistä; äänitteitä lintujen viserryksistä ja äänistä. 

Kaija Saariaho (1952-) on nykysäveltäjä, jonka nimi kannattaa painaa muistiin - hän on kenties tunnetuin suomalainen
nykysäveltäjä maailmalla tällä hetkellä. Myös Magnus Lindberg (1958-) on tunnettu nimi nykysäveltäjien joukossa.

Kaija Saariaho

Magnus Lindberg